Uusi blogini!

Uudempi käytössä olevan blogini löytyy osoitteesta:
http://omintakeinen.tarinoi.fi

Tervetuloa :)

Olen(-ko?) lihansyöjä!

Olen(-ko?) lihansyöjä!

Kirjoitettu 13. Tammikuu, 2011 

Luin taas kerran kirjoituksen broilerin tehotuotannosta ja minua ällötti ja pisti vihaksi. Samoin on muidenkin eläinten kanssa, possut, naudat yms. ovat joutuneet ihmisen kiireisen, taloudelliseen tuottoon tähtäävän ja Elämää epäkunnioittavan asenteen ja uskomuksien jalkoihin. Olen vahvasti vastaan kaikenlaista tehotuotantoa ja geenimanipulaatiota (sillä perustein mitä minulla on siitä tietoa ja ymmärrystä). Minusta on uskomatonta, että ihminen ei näe ja koe eläintä nykyään yhtenä osana luontoa ja elävänä sellaisena. Olentona, jolla on täysi oikeus oman lajinsa mukaiseen elämään. Jos me kykenemme tuottamaan, jalostamaan, myymään, ostamaan ja syömään eläimiä, joiden elämä on ollut kuin hengettömän esineen elämää, on asenteissa ja arvoissa kyllä pahasti jotain vinksallaan. (tähän vielä päälle 'lemmikkieläinteollisuus' ym.)

Minä en ole ainoastaan kasvissyöjä, vaikka olen sitäkin kokeillut jossain vaiheessa elämääni. En osaa yhdistellä asioita siten, että jos jotain tahoa kohdellaan väärin tai epäkunnioittavasti, pitäisi se kokonaan pyyhkiä pois (ihmisen ruokavaliosta) ja sillä tapaa minä yksilönä tai ryhmänä olisin tehnyt jotain oikein ja voisin näin ollen tyytyä vain parjaamaan niitä, jotka eivät samoin tee. Minusta se on hieman tekopyhää. Mielumminkin voisi keskittyä miettimään ja muuttamaan asenteita ravintoa ja eläimiä kohtaan. Arvojärjestystä elämässä.

En tiedä mistä johtuu, mutta olen sitä mieltä, että liha kuuluu ihmisen ruokavalioon. Olen kuullut ja lukenut näkemyksiä, joissa kerrotaan lihan loppuvan jossain vaiheessa ja ihmisten pitäisi aloittaa hyönteisten syönti saadakseen tarpeellisia proteiineja. Tai ryhtyä jonkilaiseksi -”gaaniksi”. Onhan sekin joninlainen vaihtoehto, mutta onko olemassa myös sellainen, yhtä mustavalkoinen mahdollisuus,  jossa ihmiset eivät söisi enää lihaa ollenkaan, jossain vaiheessa eläinkanta ryöstäytyisi niin suureksi….. että… jotain kauheaa tapahtuisi? Siitä voisi tehdä vaikka fiktionaalisen elokuvan kaikin mahdollisin tehostein. Toisaalta, minä mieluusti kaiken eläinriiston ja epäkunnioituksen jälkeen voisin jossain mielessä nähdä mieluusti sellaisen näkymän, jossa eläinkanta on niin suuri, että ihminen on altavastaajana. Tuskin sekään mikään ratkaisu olisi todellisiin ongelmiin…

Olen aika “vanhoillinen”, jostain näkökulmasta katsottuna. Olen utelias uudelle ja kiinnostun monenmoisesta. Silti minussa on sitkeässä sellainen perus maalaisjuntti ajattelu, jossa kaikki on ‘perinteisillä’ paikoillaan. Eläin on eläin, ihminen on ihminen, kasvi on kasvi ja ihmisen tuottama materia on materiaa jne. Minusta ihminen on vieraantunut todellisesta elämästä. En kuitenkaan koe, että ihmisten pitäisi asua jossain luomukommuuneissa tms. Tai luoda minkäänlaisia eristäytyneitä ryhmiä kuin ainoastaan väliaikaisesti näyttämään mustalle valkoista. Pitäisi kai miettiä mistä tässä kaikessa on oikein kysymys?

Jos broilerita tuotetaan kuin jotain ei elävää lihamassaa, vain tarkoituksena tuottaa jotain materiaa, joka kulkee ihmisen kehon läpi (koska niin on ollut tapana tapahtua hengissä pysymisen kannalta) onko kyse siitä, että olemme julmia petoja siksi, että syömme eläimen lihaa vai siitä, että emme enää ymmärrä jotain ihan muuta? Voiko ratkaisu olla lihansyönnin lopettaminen? Kai sitä nyt jonkilainen normaali kiertokulku on luonnossa ja elämässä, mikä on “vakio” ilman ihmisen suurta “viisautta” ja kulkua kohti jotain jatkuvaa tuloshakuisuutta ja kehitystä kohti.

Ihmisen tulisi muuttua ja kehittyä. Voimme kai olla tuloksellisia ja kehittää tieteitämme, kasvattaa talouttamme ja teknologiaamme ilman, että meidän pitää tuhota luonto ja eläimet, elämä siinä mukana. Kyllä niitä arvoja ja arvojärjestyksiä tarvitaan. Ihminen on vain sellainen. Ei sovi sinne pyramidin huipulle, vaikka söisikin eläimen lihaa ja se olisi oikein, oikein tehtynä.

“Pienen vihreän miehen” näännyttäminen on alkanut

“Pienen vihreän miehen” näännyttäminen on alkanut

Kirjoitettu 12. Tammikuu, 2011 

Olen jokusen kerran elämässäni hetkellisesti ajatellut koettaa, voisinko minä, suhtkoht kömpelöksi leimautunut ihminen, löytää itestäni jonkinlaisen liikunnallisenkin puolen. Rehellisesti sanottuna on se motiivini, joka siihen kokeiluun minut ajoittain on ajanut, ollut pelkästään ulkomuodollinen. Viime aikoihin asti. Olisihan se ajatuksena melko huikeaa, että omaisi virtaviivaisen, solakan ja juuri oikean muotoisen vartalon. Missään kohdin ei olisi löysää tai ylimääräistä. Kaikki vaatteet istuisivat kauniisti, koska vaatteiden tehtävä ei olisi millään muotoa peittää, häivyttää, muuntaa tai saada aikaan illusionäärisiä harhoja. Voisi aina valita vaatteita, jotka miellyttää omaa silmää itse vaatteena, ei peittimenä tai muuntimena. Tietystikään unohtamatta kai vaatteiden alkuperäistä tarkoitusta, suojan tuomista.

Uskon vakaasti (en hartaasti) siihen, että kouluajan liikuntatunnit ovat myös muokanneet silmin nähden suhtautumistapaani kehooni ja sen suhdetta liikkumiseen. Tosin se on vain yksi tekijä muiden joukossa. Perheeni lapsuudessa ei ole koskaan ollut mitenkään liikunnallisuutta korostava, eikä minulla ole koskaan ollut liikunnallisia harrastuksia. Ulkopuolelta tulevat kulloinkin vallalla olevat kauneusihanteet vaikuttavat aina jollain tavalla jokaiseen ja varsinkin nuoreen ihmiseen, joka vielä etsii itseään. Eikä vain nuoreen ihmiseen. Jokaisen ihmisen oma persoona ja luonne myös vaikuttaa miten suhtautuu liikkumiseen ja miten kokee sen. Ihmisten kehojen rytmit ovat erilaisia ihan samalla tapaa kuin psyykkiset (ja henkiset?) persoonatkin. Sisäinen hyvinvointi (tai pahoinvointi) vaikuttaa siihen miten kokee kehonsa tai liikkumisen.

Kehoni on persoonaltaan tunnusteleva, aistiva ja hieman varauksellinen. Minun on aina ollut vaikeaa päästä nopeasti mukaan johonkin nopeatempoiseen ja tietyn opetellun kaavan mukaiseen toimintaan. Opettelen ensin melko hitaasti fyysiset liikeradat ja vasta kun jossain ytimessäni kykenen tuntemaan jonkin liikkeen kunnolla, kykenen nauttimaan tai tekemään jotain kunnolla. Helpommin tuon voi ymmärtää esimerkin kautta. Vaikka autolla ajon kautta. Ensin opetellaan käyttämään polkimia, vaihdekeppiä, seuraamaan liikenettä, mittaristoa yms. Ihan alussa tuntuu mahdottomalta ajatukselta, että ne kaikki oppisi hallitsemaan samaan aikaan. Kuitenkin jonkin ajan päästä voi huomata, että kädet ja jalat toimii täysin ilman minkäänlaista erityistä keskittymistä niihin ja tarkkaavaisuus keskittyy lähinnä liikenteen seuraamisen. Ja silloin ajaminen on nautittavaa.

Nyt, kun minulla on liikunnan harjoittamisen motiivina terveys, vähän niinkuin pakon edessä, motiivini on ihan eri luokkaa, kuin nuorempana, jolloin terveys ei huudellut liikunnan perään. Tai ehkäpä se huuteli silloinkin, mutta nuori keho sietää monenlaista väärinkohtelua ilman suurempia näkyviä varoitusmerkkejä. Ne vain varastoituvat sinne pieniksi aihioiksi. Lopulta, kun ei enää uusiudukkaan entiseen tahtiin, vaan keho alkaakin valmistautua ennemminkin maatumisprosessiin, alkaa tasapainon tärkeys näkyä pieninä kremppoina. On niin monta tekijää jotka vaikuttavat terveyteen. Ravinto, liikunta, lepo, ympäristö, stressi ym. Tarpeeksi monella alueella kun on vajetta, se alkaa näkyä kyllä jossain vaiheessa.

Tähän ikään asti on voinut kelkkailla, koska keho itsessään on tehnyt niin paljon töitä. Laiskuri minussa on saanut leikkiä “ajattelija tyyppiä”. Olen niin epäliikunnallinen. Olen niin kömpelö. Taikka sitä, taikka tätä. Tosiasia on se, että ihmisen keho tarvitsee sopivassa määrin huoltoa alusta loppuun asti. Liikunnan kuuluu kuulua jokaisen ihmisen elämään. Liikunnanilo on sellainen ilo, jonka jokaisen tulisi saada osaksi elämäänsä ihan lapsesta asti. Ihan pienenä lapsena lapsi yleensä liikkuu itsestään tarpeeksi, ilman mitään sen kummempaa järjestämistä. (ainakin vielä minun lapsuus aikoinani) Koulussa liikkuminen muuttuu liikunnaksi, suoritukseksi ja kilpailuksi. Saadaan arvosanoja liikkumisen “taidosta” tai sen puutteesta. Kummallista. Liikkuminenhan on luonnollinen asia ja jokainen jolla on jalat tai kädet tai molemmat osaa liikkua ilman arvosanoja. Ainoa tärkeä asia minusta on se, että kannustettaisiin löytämään liikkumisen iloa ja tavoiteltaisiin sitä. Jokainen omalla tavallaan, rytmillään ja taipumuksillaan.

Nyt sitten tässä iässä, nyt kun ei tarvitse enää niin kovin angstaillakaan enää niitä epäkohtia kohtaan, jotka “ovat syypäitä epäliikunnallisuuteni” ja ajaneet minut tällaiseksi, nyt sitten saan luvan opetella ihan itse liikunnan ilon. Kukaan tai mikään muu taho ei minua painosta tällä hetkellä kuin oma kehoni. Eikä se anna minulle arvosanoja eikä valitse aina toiseksi viimeisenä minua joukkueeseen. Ei pura omaa psyykkistä pienuuttaan minuun, kuin joskus jotkut “aivokääpiö” liikunnanopettajat nuoruudessa. Tässä kohtaa on otettava ihan vaan itselle vastuu omasta kehon terveydentilasta. Uteliaana lähden tälle tielle ja hiukan kyllä hirvittääkin ja epäuskon äänet huutelevat välillä tuolta olan takaa: “Epäliikunnallinen, kömpelö!”

Katsotaan kuinka tässä käy. Voittaako “pieni vihreä mies olalla” vai minun tahtoni. “Pieni vihreä mies” kasvoi olalleni pikku hiljaa ja se huutelee siellä ihmisten suilla, joita olen kohdannut elämäni matkan varrella. Sen olisi missä vaiheessa tahansa voinut työntää sieltä alas, mutten ole uskaltanut sitä sieltä pudottaa kokonaan pois, hiukan vain töninyt joskus. Siihen on niin tottunut ja se on myös antanut syyn olla muuttamatta omaa käsitystä itsestään. Vaatii melkein enemmän voimaa, energiaa ja rohkeutta muuttaa käsitystä itsestään, kuin liikkua hyvinkin rankasti fyysisesti. “Pienet vihreät miehet olkapäillä”, ne näivettyvät nälkään, jos kömpelöt, hitaat, epäliikunnalliset ihmiset alkavat nauttia liikkumisesta omilla ehdoillaan.

Aamun ankeudesta kesäisille laitumille

Aamun ankeudesta kesäisille laitumille

Kirjoitettu 10. Tammikuu, 2011 

Tänään oli todella vaikeaa herätä ja nousta ylös. Torkkuja tuli paineltua useampi. Piti tehdä päätös, nyt nousen ja toimin, vaikka mieli matkaili vielä unessa ja keho vaati vaakatasoa. Ensimmäinen puolituntinen pystyasennossa oli tahtojen taistoa. Toinen puoli olisi halunnut antaa periksi ja jäädä lepäämään ja tavoittelemaan uudelleen unimaailmaa. “Onhan minulla oikeus levätä, kun olen väsynyt. Antaa kaiken olla, en vain yksinkertaisesti jaksa.” Houkuttelevaa, kieltämättä. Toinen puoli itsessä laittoi systemaattisesti tekemään asioita, joita pitää tehdä ollakseen tiettyyn aikaan tietyssä paikassa, tekemässä tiettyjä asioita. Hieman robottimaista tekemistä, mutta joskus niin tarpeellista, jotta koko koneisto pääsee käynnistymään eikä jää tyhjäkäynnille.

Kyllä minä jouduinkin sitten  käymään jokaisen tylsältä, typerältä tai inhottavalta tuntuvan hetken aikana uuden sisäisen kamppailun aamupäivän aikana. Ei se toki ollut enää samaa luokkaa vaatimustasoltaan mitä vaakatasosta pystyasentoon kamppailussa aamulla oli. Saatika mitä se oli vuosi sitten aamulla, verraten tämän päivän aamuun. Se on kuitenkin päivän edetessä tai viime vuoteen verraten  enää vain kärpäsen surinaa, joka lähtee jo melko kevyellä hätistelyllä pois. Sitkeässä se silti on, se minut on yllättänyt. Yhtä sitkeää kuin kärpäsen kiehnaus kesäisellä laitumella lantakasan yllä. Ei riitä, että se hätistellään kerran taikka kaksi pois, se pitää hätistellä monta kertaa pois ja aina se palaa kuitenkin uudelleen, kunnes se lantakasa on maatunut pois tai talikoitu kompostiin. Sitten se kärpänen vasta lentää pois samasta paikasta kiehnaamasta, kunnei ole missä kiehnata. Etsiäkseen jostain toisaalta kiinnostavamman ja puoleensavetävämmän kasan tai jätöksen. Minun tai jonkun muun laitumelta.

Tämä on vähän tällaista maanviljelijän tai maitotilallisen hommaa. Monikerroksellista. Hätistelen kärpäsiä ohimennen puoli huolimattomasti, ensisijaisesti keskittyen maatilan arkiaskareisiin. Joka aamu herään, nousen ja ruokin karjan, siivoan pilttuut ja tarkistan eläinten terveydentilan ja välillä vähän juttelenkin, silittelen, taputtelen, pidän hyvänä.  Kesän korvalla, ilmojen lämmetessä päästän eläimet laitumelle. Joka vuosi se tuottaa yhtä suurta iloa seurata, miten ruskeissa suurissa silmissä leiskuu vapauden ilo ja kaviot lennättää ruohomättäitä hännän noustessa iloiselle kaarelle. Talvessa, keväässä ja syksyssäkin on jokaisessa omat sävynsä, omat erilaiset vaivansa ja ilonsa. Joskus koetaan menetyksiä ja takaiskuja. Mutta yhtä kaikki, tässä kaikessa on selkeä rytmi joka saattaa näyttää ja tuntua yhtäkkiä katsottuna ankealle, harmaalle saman toistamiselle päivästä toiseen ja vuodesta toiseen. Voihan se myös olla ranka tai punainen lanka, joka pitää jalat maassa ja antaa mahdollisuuden kurkotella välillä pilviinkin. Juuret.

Jokaisena keväänä, olen saanut  kokemuksia lisää vuoden verran. Olen vuoden verran erilainen, mitä toissa keväänä. Ei lämpenevän mullan alta joka kevät nouseva kultatyräkkikään nouse samanlaisena joka vuosi toistamiseen, vaikka se vuosikausia samalla paikalla saisikin kasvaa. Se on joka kevät vahvempi, tuuheampi ja korkeampi. Se täyttää joka vuosi paremmin oman sille varatun tilansa. Sitä pitää kyllä hoitaa, ei se ihan hoitamatta terveenä kasva. Saattaa tulla aikoja, aikojen päästä, että sitä voi hiukan jakaa ja istuttaa “pistokkaita” muuallekin.  Ja joskus jollain pihalla, saattaa kasvaa nuori kultatyräkin taimi, jonka alkuperäin emokasvi on kasvanut jossain toisella puolen maata. Aina jokaisena keväänä on suuri ja uudelta tuntuva ilo seurata, miten se nousee sieltä mullasta ylös uuteen kasvuun.
Varsinkin jos on puutarhaihmisiä.

Lähimmäisenrakkautta maailmanlopun edellä ?

Lähimmäisenrakkautta maailmanlopun edellä ?

Kirjoitettu 9. Tammikuu, 2011 

Jouluna joulupukki toi meidän perheeseen elokuvan “2012″. Eilen illalla vihdoin löysimme sopivan ajan pienen koti-elokuvateatteri hetken järjestämiseen. Oli oikein shipsit, dipit, namut ja limutkin rekvisiittana. (joita toki myös nautiskelimme) Valot himmensimme minimiin ja volumet väänsimme elokuvateatterimaiselle tasolle. Riipinraapin, sohvalla ja nojatuoleilla lojuen,  joukolla asettauduimme nauttimaan yhteisestä hetkestä. Sen enempää nyt mitään arviointeja itse elokuvasta tai sen tasosta tekemättä, kerron mielumminkin elokuvan synnyttämistä ajatuksistani. Eihän tämä toki ensimmäinen eikä viimeinenkään elokuva ole, jonka sisältö ja “viesti” kertonee lähimmäisenrakkaudesta tai sen esiin nousemisesta eritoten elämän suurissa ja pelottavissa kriiseissä ja mullistuksissa.

Uutisissa, dokkareissa, julkisissa hyvätekeväisyys kampanjoissa/projekteissa, elokuvissa ja ylipäätään mediassa sekä myös ihmiselämän arjessa, lähimmäisenrakkaus ja inhimillisyys nousee esiin näkyväksi ja keskustelun/toiminnan alle helposti vain suurten kontrastien kautta. Ihminen kuljetetaan tunteissa ensin kohtaamaan joko oma taikka toisten hätä, kriisi, vääryys  tai onnettomuus, joka yleensä avaa “paatuneimmankin” sydämen/mielen haavoittuvalle tunnetilat avaavalle tasolle. Mikä sinällään voi pahimmillaan olla jopa kaksiteräinen miekka. Meillä kullakin on omat haavamme, heikkoutemme, traumamme ja pelkomme joista käsin nopeasti reagoidessamme toimimme. Ihmisyyden raadollisimmat heikkoutemme, joiden olemmassaolon haluamme kieltää itsessämme, muuntavat ja muokkaavat tapaamme ja tunnereagtiotamme miten toimimme silloin, kun jokin avaa turvallisen arjen selvitymiseen tarkoitetun kuoremme. Siitä voinee syntyä kostonhalu ja halu vähätellä jonkin/jonkun toisen hätää taikka toiseen äärilaitaan mentäessä sen tarpeen tai auttamismuodon liioittelua. Tuomitseminen, suvaitsemattomuus, itsensäkorostaminen tai itsensäpiiloittelu, ne voivat joskus toimia “liikkeellepanijana”, jossei nyt onneksi useinkaan toiminnassa, mutta ainakin mielipiteen muodostamisessa. Näissä mieltä kouhuttavissa draamallisissakin tapahtumissa.

Oli miten oli, niin ihmiset reagoivat eri tavoin ja kokevat eri tavoin. Toisilla syntyy eri asioista ja tapahtumista erilaisia tunteita. Toiset näkee hätää ja avuntarvetta siellä missä toiset ei taas näe. (onneksi?) Toiset toimii ja toiset ei. (onneksi?) Auktoritääristen ja suuria ihmismassoja sisältävien yhteisten uskomusten, halujen ja päämäärien (politiikka ja muut “massahurmiot”) tuottamat vääryydet saavat kuitenkin aina paljon vähemmän aikaan vastarintaa ja rohkeaa toimintaa vaatia oikeutusta lähimmäisenrakkaudelle ja inhimillisyydelle kuin yksittäisen ihmisen tekemä epäinhimillinen teko tai vääryys.  Toki joskus, ainakin elokuvissa, on myös sankaritarinoita yksilöistä, jotka henkensä uhalla yrittävät muuttaa jotain laajempaakin vääryyttä inhimillisemmäksi. Yleensä tällaiset henkilöt todellisessa elämässä eivät koskaan nouse sankareina esiin ja jotkut satunnaiset yksilöt saattavat saada “kunniaa” vasta aikojen päästä kuolemansa jälkeen. Kuitenkin näissäkin on kysymys äärimmäisyyksistä, suurista ja näyttävistä vääryyksistä joissa sankari/sankarit ylevästi taistelevat oikeuden puolesta. Hyvä niin.

Lähinnä jäin sitä miettimään, miten vähälle nykypäivänä jää ruohonjuuritason, arjen pienten hetkien ja kohtaamisten lähimmäisenrakkaus ja inhimillisyys. Miten vähälle jää niiden esille nousu ja huomioiminen. Muistetaanko tai tiedostetaanko me edes enää mitä on arjen elämän inhimillisyys ja lähimmäisenrakkaus ja olemmeko valmiit tekemään tekoja sen puolesta, vaikkei meistä tulisikaan sen myötä sankareita? Onko elämä nykyään(-kin?) keskittynyt tai suistunut niin raiteiltaan, ettei ihminen havahdu kuin suureen ja näyttävään ärsykkeeseen? Vai onko niin, että ihminen haluaa nimenomaan tätä “suurta ja näyttävää”, että elämä maistuu edes elämälle? Tunteakseen elävänsä. Olevansa ihminenkin.

Toisaalta, on hyvä edes että joku tai jokin ärsyke saa ihmisen miettimään arvojaan ja arvojamme. Ajattelemaan ja pysähtymään välillä, ehkä muuttumaan ja muuttamaan. Ehkä sillä ei ole merkitystä miksi tarvitsemme ja tarvitsemmeko suuria draamallisia ärsykkeitä herätäksemme unettavasta arjen suorittamisestamme tuntemaan miltä tuntuu, kun jokin särkyy ja herää inhimillisyys ja lähimmäisenrakkaus, herää toivo paremmasta ja vahvistuu usko tulevaan. Pääasia että niin tapahtuu.

Kohtalokas katsastus

Kohtalokas katsastus

Kirjoitettu 8. Tammikuu, 2011 

Minulla on yksi pahe (muiden joukossa), jonka olen säilyttänyt toistaiseksi tarkoituksella. Liika muutos kerralla on likaa, sen vuoro tulee sitten joskus, seuraavaksi. Istuin siis aamulla perinteisellä aamusavukkeellani takapihalla. Tavanomaisesti se tapahtuu kahviveden jo poristessa hellalla ja ‘yönuttu’ ja villasukat vielä ylle puettuina.  Useimmiten herään ensimmäisenä tästä perheestä ja kotona vallitsee vielä lähes rikkumaton oma rauha ja hiljaisuus. Ulkona, pihoillakaan, ei vielä juuri näy liikettä. Kuuluu ääniä, joita ei kuule päivällä päällimmäisenä, vaan niitä pitäisi silloin erikseen asettua kuuntelemaan. Näin talvella voi kuulla miten pehmeä lumi tipahtaa puun oksalta maahan. Siinä on hienovarainen ääni, jota ei voi kuvailla sanoin, kuin ehkä latteasti: “hiiiips”. Kuulee kauempaakin satunnaisen linnun liverryksen. Huomaan hiiren polun naapurin aidan alta kiemurtelevan meidän puolelle. Vedän vaarallisen, kehoani myrkyttävän savun hitaasti keuhkoihini, katselen ja kuuntelen ja voin tuntea olevani täysin ‘yksin’ maailmassa ja yhtä luonnon kanssa. Lähiöharha, jonka voi kokea aamun ja illan hiljaisina hetkinä.

Olen kärsinyt vuosia, voisi sanoa vuosikymmeniä, jonkinlaisesta “vastoinkäymispaniikista”. Nyt ensimmäisten savukiehkuroiden piirtyessä aamuiseen maisemaan, pöllähti ensimmäistä kertaa tuo nimi mieleeni tuolle “tapahtumalle” minussa.  Se tapahtuu minussa tietynlaisten vastoinkäymisten rusahtaessa, kaiken muun kiireen keskellä, arkeni natisevien rattaiden kapulaksi. Niin, nyt on taas ehtinyt kertyä näitä kapuloita rattaisiin oikein nippukaupalla ja olen jo ehtinyt saavuttaa tavanomaisen paniikkitilani muutamaan otteeseen. En tiedä mitä tällä kertaa olen tehnyt toisin vai olenko salaa itseltäni tehnyt jonkinlainen sisäisen asennmuutoksen vai mitä on tapahtunut. Vaikka olen saavuttanut taas sen paniikkitilani, kuten tapani on ollut, se ei ole jäänyt päälle. Olen jo parina päivänä tipahtanut sen otteesta pois muutaman tunnin kirvelevän kärvistelyn jälkeen. Jokin minussa haluaa myös pitää siitä kiinni. Tai on ainakin tähän asti halunnut.

Vastoinkäymispaniikkini syntyy, kun elän haavoittuvaa elämääni ja jokin järkyttää niitä rakenteita, jotka ovat sen kantavia voimia kulloisellakin hetkellä. Minun elämäni peruspilareita, jotka tuovat turvallisuutta ja antavat peruspohjaa mistä punnertaa, ovat koti, perhe, läheiset ja toimeentulo tai edes jonkinlainen tieto sen mahdollisesta jatkuvuudesta. Itseasiassa toimeentulo on hirmu tärkeä myös psyykkiselle ja henkisellekin turvallisuuden tunteelle. Sen lisäksi tietysti, että se on elinehto tässä yhteiskunnassa. Sen järkkyminen järkyttää myös koko muun “rakennelman” pysyvyyden ja jatkuvuuden mahdollisuuksien tunnetta ja kokemusta. Täysin konkreettisesti sekä sisäisenä tunteena. Silloin kun toimentulo järkkyy, järkkyy myös kodin ja perheen olemassaolo, jatkuvuus ja ehjyys. Koti, sekin on sidottu osaltaan rahaan. Fyysisesti lähes kokonaan. Henkinen/psyykkinen koti luodaankin sitten jo ihan eri aineksin. Yksi (vaikkei ainut) edellytys sillekin on myös kodin fyysinen olemassaolo. Ihmisetkin tarvitsevat kaikkea elääkseen, johon tarvitaan rahaa. Raha on uskomattoman monessa mukana, niin ettei sitä ja sen osallisuutta edes ymmärrä ennenkuin rahantulo on jotenkin vaakalaudalla. Lähes jokainen liikkeeni ja askeleeni on _myös_laskennallisesti teoreettisesti laskettavissa euroina ja sentteinä. Nykyään (lähes) kaikki ulkoinen “liikehdintä” maksaa jollain tavalla.

En ole viime vuosina ollut Hannu-Hanhi ja vastoinkäymisten ryppäitä on tullut turhan tiuhaan tahtiin järkyttämään perusturvallisuutta. Viimeisin episodi lähti liikkeelle ensin pienemmistä vastoinkäymisistä ja sitten hiukan suuremmista ja sain kohta todeta olevani vastoinkäymistenpaniikki-tilassani. Nyt tänään, tänä aamuna näen paremmin niitä rakenteita, joita tapahtuu siinä hetkessä, kun olen siihen uppoamassa. Jonkin aikaa sitten lemmikki sairastui ja tuli yllättävä suurehko eläinlääkäri lasku. Eräs perheenjäsenistämme unohti joulukiireissään kaksi hammaslääkäri aikaansa ja postissa saapui “sakkomaksut” niistä. Niin ja joulu, vieläkään en osaa sen menoja mitoittaa niin pieniksi, etteikö se jotenkin aina järkyttäisi taloutta. Ja monia muita ylimääräisiä ja yllättäviä ja vähemmän yllättäviä menoja kasaantui, niitä nyt tässä sen enempää erittelemättä. Viimeisin niitti taisi olla kuitenkin auton katsastus.

Ojensin ryhdikkäälle uniformupukuiselle katsastusmiehelle autoni avaimen ja jo valmiiksi lannistuneena olin varma, viimeaikaisista vastonkäymisistä johtuen, (olkapäät painuneina kasaan) että jotain vikaa tuosta kirotusta autosta varmasti löytyy, vaikka siihen oli juuri muutama kuukausi sitten tehty mittavia remonttejakin. Hieman häpeillen kerroin, ettei auton kaukolukitus toimi, paristot varmaan loppu ja ovi pitää avata avaimella ovesta. Katsastusmies rukaili avainta etuoveen ja se ei tuntunut aukeavan. No tiedän, olen sen itsekin huomannut ja avaankin ovet aina takaluukun lukosta. En vain nyt tullut sanoneeksi sitä. Piti siis vielä “nöyrtyä” selittämään: “Se pitääkin avata takaluukun lukosta.” Vielä mies hymyili ja totesi: “Pääasia, että jostain aukeaa.” Siinä hän sitten kaasutteli yms. ulkona ja oli siirtymässä seuraavaksi sisälle halliin. Hallin oven edessä roikkui naru, niinkuin sairaaloissakin aikanaan ainakin roikkui, josta on helppo avata ovi koskematta ovenkahvaan. Häpeänkauhun sekainen tunne alkoi nousta sisälläni samalla kun autoni katsastusmiehen ohjastamana vain tönötti siinä oven edessä. Niin, sattui pieni vastoinkäyminen tuossa pari kuukautta sitten. Auton kuskinpuoleinen lasi vain yhtäkkiä tipahti oven sisään, kun olin poistumassa parkkihallista. Lasi oli vain nostettu ylös, eikä mekanismia ollut korjattu. Sekin oli ollut yksi näistä yllättävistä menoista, jonka kohdalla oli pitänyt joustaa. Vihdoin tuo hallin ovi aukesi, en tiedä miten ja miksi, muttei ainakaan siten, että avatun kuskin ikkunan kautta olisi siitä narusta nykäisty. En tiedä edelleenkään, paineliko katsastusmies niitä ikkunanavaus nappeja siellä ne kauhistuttavat hidastetut minuutit todeten, ettei mekanismi toimi, vai tekikö jotain ihan muuta ja aukesiko hallin ovi luonnollisesti jollain muulla tapaa. Minä näin mielessäni kuitenkin erilaisia tapahtumaversioita, enkä kovin positiivisia.

Tässä vaiheessa olin jo melkoisessa paniikkitilassa. En tarkalleen vieläkään, näin jälkikäteenkään ajateltuna ymmärrä, miksi tuolla tavalla panikoiduin ja miksi tilanteeseen liittyy syyllisyyden ja häpeän tunteita ja miksi joudun tilaan, jossa olen kuin uhattu haavoittunut eläin. Tunnen olevani myös rikkollinen, joka jää millä hetkellä tahansa rikkeestään kiinni. Mikä on tuo rikos? Salaaminen? Minkä salaaminen?  En osaa toimia järkevästi, asiallisesti ja johdonmukaisesti. Avoimesti keskustellen. Odotan sitä viimeistä “kuoliniskua” ja paniikki minussa jopa toivoo sen tapahtuvan, että voin luhistua maahan itkien ja potkien, kaiken menettäneenäni ja todeta; “Mitäs minä sanoin, kaikki on mennyttä ja mikään ei onnistu koskaan”. Pakoreittini päästä pois tuosta kiduttavasta tilanteesta. Pois olemassaoloani uhkaavasta tilanteesta.  Jokatapauksessa jossain vaiheessa tulee kuulumaan tuo jylisevä ääni, joka langettaa lopullisen tuomion: “Syyllinen, epäonnistunut, mahdollisuudet menettänyt, tuomittu!”  Naurettavaa! Samaan aikaan aina jokin minussa toivoo parasta yllättävän vahvana, jopa liian vahvana? Uskon vahvasti myös “ihmeeseen”. (Entä omaan onnistumisen mahdollisuuteen?) Minulla on aina mennyt auto katsastuksesta läpi, en ole koskaan kokenut, miltä tuntuu katsastuksessa hylätty _auto_.  Aanailin paniikin ja toivon ristitulessa, että tälläkin kertaa tulee joku pieni huomautus ja sille näennäisesti korjausaikaa kuukausi, mutta auto kuitenkin menee läpi. Mustavalkoista?

Paniikki, äkkiä vain pois täältä. Ajoin auton katsastusaseman pihalle ja katsoin tarkemmin apukuskin penkillä lojuvia  papereita. Siinä ei ollut uutta rekisteriotetta, vaan vanha, johon oli niitattu virhekoodiliuska. Kuin sumun läpi muistan miten katsastusmies oli selittänyt: “En tiedä mikä varsinainen vika on, mutta meneppä tämän liuskan kanssa korjaamoon ja he tietävät sen mukaan korjata vian. Tule sitten kuukauden sisällä katsastamaan auto uudelleen korjaamon tositteen kanssa.” Silloinkin vielä siinä tilanteessa sisälläni oli ollut ajatus, että auto on mennyt läpi niinkuin ennenkin ja todellista korjausaikaa on enemmän. Siinä pihalla tajusin. Hylätty. Olin niin lukossa, ettei tullut edes itku. Yritin nauraa epäuskoista kalseaa naurua, muttei sekään tullut. Olin saanut “kuoliniskun” ja toivottomuus valtasi mieleni. Miten yksi satunnaisen kulkijan päätös voikaan suistaa yhden toisen pienen ihmisen elämän totaalisesti raiteiltaan.

Monet kerrat olen kelannut tuon jälkeen tapahtumaa. No, nyt ymmärrän, en ole kelannut oikeastaan tapahtumaa itseään, vaan paniikkilaseilla ja uhatun, väärinkohdellun asemasta, olen purkanut pettymystäni ja jopa vihaani tuota katsastusmiestä ja kirottua autoa kohtaan. Epäoikeudenmukaista elämää kohtaan. Se on tosi kuin vesi, ettei taloutemme tällä hetkellä kestä mitään auton korjauksia. Keskityin siis niihin kaikkiin uhkakuviin ja vielä ylimääräisiin menoihin, joita tuottanee se mahdollisuus, että auto on otettava pois käytöstä ja joskus hamassa tulevaisuudessa kenties otettava käyttöön uudelleen. Sitten kun talous sallii. Miten kummassa voin käydä edes perusruokaostoilla täältä “Jumalan selän takaa?” Miten kuljetan jälkipolvea omiin menoihinsa? Kaiken kukkuraksi monet asiat huomioonottavana ihmisenä tajusin, että ensi syksynä mahdollisesti alkava uudelleenkoulutukseni on nyt myös uhattuna. Mahdollinen koulutuspaikka on toisella suuntaa “Jumalan selän takana” ja sinne pääsemiseen tarvitsen omaa autoani. Tämä tarkoittaa sitä, että oma henkilökohtainen prosessini valmistua uuteen ammattiin ja saada joskus vielä töitä, sekin on uhattuna. Lisäkulut saattavat ehkä taloutemme niin suureen vaaraan, että jopa kotimmekin ja sen pysyvyys on uhattuna. Tätä ajatuskulkua voisi ja voi jatkaa vielä paljon pidemmällekin. Mitä seuraisi siitä ja sen seurauksen seurauksesta. Mielikuvitus on vain rajana. Minun elämäni oli pilattu ja siltä oli viety pohja pois. Yksi katsastusmies voi sen tehdä.

Tumppasin savukkeen. Mitä jos en olisi mennyt vastoinkäymispaniikkiin? Mitä jos olisin avoimen rentona (ilman sitä jotain käsittämätöntä syyllisyyden, häpeän ja uhattuna olemisen tunnetta) ja avoimena jutellut siinä katsastusmiehelle. Kertonut, että olen juuri muutama kuukausi sitten teetättänyt aika mittavat remontit autoon ja on tässä muitakin menoja ollut. Olisin jutellut ja kysellyt miten tässä voisimme ratkaista tilanteen siten, että pystymme pitämään meille niin tärkeän kuljettimen käytössä ja silti emme vaarantaisi kenekään turvallisuutta liikenteessä mahdollisella viallisella menopelillä? Todellinen tilannehan on se, ettei tällä hetkellä ole varaa korjauksiin. Olisin voinut kysellä vaihtoehtoja, miten se käytännössä tapahtuu, jos ei ole jouston varaa. Miten parhaiten tuon asian voisi hoitaa niin, että “oikeus tapahtuu” molemmin puolin.
En tiedä yritänkö uusia tätä kohtaamista uudella tiedustelulla vähän uusin asentein. Ainakin, nämä kaikki muut vastaavat asiat, joita tässä riittämiin on, olen päättänyt hoitaa ihan uudella otteella. En yritä tehdä sitä edes sähköpostitse, mikä minulle on helpointa. (jos sellaiseen on mahdollisuus) Ei, minä soitan tai menen jopa paikan päälle. Rauhoitan ensin sisälläni uinuvan paniikkitilan, sillä todellisuudessahan minun elämäni ei ole uhattuna. Ei siinä määrin, miten tunnen sen olevan. Muuoksia, niitä voi tulla, suuntaan taikka toiseen, mutta sitä elämä on, jatkuvaa muutosta. Totta sekin on, että pienen ihmisen elämä voi järkkyä ja suistua raiteiltaan ja johtaa lumipalloefektiin tai syöksykierteeseen kohti tuhoa, jostain pienestä ulkoapäin tulevasta toisen tahon päätöksestä. Monen perheen, kodin taikka yksineläjänkin perusturvallisuus on hyvin haavoittuva. Yllättävän usein saattaa olla kuitenkin niin, ettei tämä toinen taho ja nyt tässä yksittäisessä esimerkki tapauksessa katsastusmies, hän todellakaan ei voinut tietää tekevänsä missään määrin minun ja perheeni perusturvallisuuttani horjuttavia päätöksiä. Hän tarkisti auton. Se on hänen työtään. Minä menin katsastukseen koko elämäni perusturvallisuus mukanani ja uhattuna.

Rehellisyys maan perii. Vai viekö perikatoon?

Rehellisyys maan perii. Vai viekö perikatoon?

Kirjoitettu 7. Tammikuu, 2011 

Rehellisyys on sana, jota viljellään paljon. Ensimmäisenä pulpahtaa mieleen deitti-ilmoitukset tai ihmisten kuvaukset siitä, mitä mahdolliselta kumppaniltaan vaativat tai odottavat ja mitä ennenkaikkea oletettavasti ovat itse tai pyrkivät olemaan. Rehellinen ihminen on suoraselkäinen ja jotenkin siinä on myös itsevarmuuden kaiku.

Rehellisyyttä on monenlaista. Pienten lasten rehellisyys on välillä kiusallista taikka lähinnä huvittavaa, mutta tuskin koskaan tuomittavaa. Kun lapsi alkaa lähestyä kouluikää rehellisyys saa aivan uusia muotoja. Nyt opetellaan jo jonkinlaista moraaliakin. Ketään ei sovi loukata. Rehellisyys alkaa siirtyä enemmänkin suorista huomioiden ilmaisuista itsen ilmaisuun ja muiden huomioimiseen. Rehellisyys on enemmänkin tässä vaiheessa sitä, että suostuu kertomaan ja myöntämään virheensä ja moraaliset väärinkäytöksensä. Teini-iässä siirrytään jo toisenlaiseen rehellisyyteen. Mukaan tulee myös enemmän ikätovereiden näkemykset rehellisyydestä ja ne alkavat sekoittua iskän ja äiskän ja opettajien luomaan rehellisyys kuvaan. Ihminen alkaa rakentaa omaa moraaliaan, arvojaan ja rehellisyyttään. Se mikä oli vielä lapselle rehellisyyttä, voisi teinin suusta kuultuna olla uppiniskaisuutta tai ylimielisyyttä. Aikuisen ihmisen rehellisyys alkaa olla jo niin laaja ja monisyinen, että siinä on niin pienemmällä kuin isommallakin ihmisellä ihmettelemistä.

Olen törmännyt usein ihmisiin, joiden rehellisyydentaju on sellainen,  mikä nykyään saa niskakarvani nousemaan väreillen pystyasentoon. Siinä on jonkinlainen agressiivinen sävy. Voisin sanoa jopa, että taustalla haiskahtaa jonkinlainen halu ojentaa muita.  Jonkinlaista osittaista paluuta siihen ihan pienen lapsen rehellisyyteen, jolle ei ole vielä kehittynyt sellaista myötätuntoa, joka kasvaa eletyn elämän kautta ja joka perustuu omiin elämänkokemuksiin ja pyllähdyksiin, virheiden ja erheiden tekemiseen ja sitä kautta toisten ihmisten vajeisiin, virheisiin ja heikkouksiin rakentuvaa ymmärrystä. Ehkäpä juuri siitä onkin kysymys, ettei ole itse saanut ymmärrystä omiin vajeisiin, heikkouksiin ja virheiden tekemisiin. Halu ojentaa muita ja nimittää sitä rehellisyydeksi, se on minun mielestäni inhottavaa ja toista ihmistä loukkaavaa. Tietysti voisin miettiä, että mikäpä minua inhottaa siinä? Noh, rajansa kaikella. Ymmärtämiselläkin.

Ehkäpä kuitenkin suurin epärehellisyyden muoto on salaaminen. Sellaisten asioiden/ajatusten/tunteiden salaaminen, jotka jokainen “tunteva ja näkevä” ihminen jokatapauksessa näkee ja aistii. En kylläkään tarkoita mitään sellaista, mistä kirjoitin tuossa edellä. Mikä erottaa terveen nöyrän rehellisyyden loukkaavasta toisten ojentamisesta taikka vain vain halusta saada muut pahoittamaan mielensä tai kauhistumaan? Onkohan se jotain minkä voi tuntea itsessään ja jos on itselleen rehellinen terveen nöyrästi, voi erottaa nuo kaksi toisistaan? Mitä oikeasti ovat ne asiat ja tunteet, jotka olisi hyvä ilmaista ja kertoa suoraan? Emmehän kuitenkaan, me aikuiset ihmiset, ole toistemme ajatusten ja tunteiden kaatopaikkoja. Motiivimmeko jonkin ilmaisussa, sekö on se ratkaisevin tekijä?

Pakoton pakkoaloitus

Pakoton pakkoaloitus

Kirjoitettu 6. Tammikuu, 2011 

Aikomuksenani on ollut jo pitkään aloittaa blogin kirjoittelu. Olisi ollut mukavaa, jos olisi jotain ajatuksia mielessä, joiden siivittämänä olisi voinut aloittaa blogin kirjoittamisen. Nyt vain on pettymyksekseni todettava, että ”pää on aivan tyhjä”. Olkoon tämä siis päivä, jolloin en tee mitään mitä ei ole pakko tehdä. Ja se mikä on pakko tehdä, teen asenteella, ettei tätäkään ole pakko tehdä.

Olen huomannut viime kuukausien aikana ajautuneeni ”pakko ahdinkoon”, tilaan, jossa lähes hätääntyneen oloisena sinkoilen sinne tänne. Ja mikä typerintä, se ei ole fyysistä sinkoilua sinne tänne, vaan enimmäkseen sisälläni tapahtuvaa sinkoilua. Se on tie ja olemisen tila, joka johtaa uhri oloon ja saa ympärillä olevan maailman, instituutiot, ihmiset, tapahtumat, lähes kaiken näyttämään ja tuntumaan siltä, ettei itsellä ole juurikaan vaikuttamismahdollisuuksia oman elämän suuntaan ja laatuun.
Sitä alkaa myös käyttäytyä sen mukaan pikku hiljaa, itseltään huomaamatta, kunnes voi todeta olevansa ”uhrikuopassaan”.
Luulisi, että siellä olisi turvallinen olo, pienessä omassa pesässä, suojassa muilta?
Vaan ei, käy aivan päinvastoin. Silloin ei ole tilaa astua tarvittaessa takavasemmalle, eikä tilaa ottaa askelta edes eteenpäin.
Silloin ei voi kuin puolustautua kuin haavoittunut eläin.
Ei, ei sinne kuoppaan kannata jäädä makoilemaan, vaikka se houkuttelisi ja antaisi itsestään niin suloisen turvaa tuovan kuvan.
Niin olen itselleni uskotellut, noustakseni sieltä pois ennenkuin se alkaa tuntua liian turvalliselta.

Pakko, mikä on pakko?
Väitetään, ettei ole pakko kuin syntyä ja kuolla.
No, totta sekin.
Väitetään jopa, ettei ole edes pakko syntyä tai kuolla, vaan nekin ovat ihmisielun suuren elämänsuunnitelman valintoja jostain suuremmasta perspektiivistä katsottuna.
On pakko syödä elääkseen, on pakko tehdä töitä saadakseen sitä ruokaa.
Silti ei ole pakko, voihan sitä katsoa mitä tapahtuu, jos niin ei tee.

Jokaisen kai pitänee löytää oma ”pakkorajansa” ja miettiä mikä on pakkoa ja mikä omaa valintaa.
Kyllä se silti niin on, että jotain asioita on vain pakko tehdä ja niin kuulukin olla.
Olkoon pakko sitten itse luotu tai toisten luoma, on se selkäranka ja ryhti elämässä.
Pakko voi olla myös ystävä ja lempeä ohjaaja silloin kun itsellä ei tunnu olevan selkärankaa ja sisäistä voimaa.
Deadline on ainakin minun, haahuilijan siunattu pakkoni.
Loppiainen oli pakkoni, viimeinen aikarajani, jonka loin itse itselleni, aloittaakseni blogin vaikkei minulla ole mitään johdonmukaista, järkevää tai edes kiinnostavaa ajatusta päässäni.
Sitä päivää jos olisin odotellut aloittaakseni blogin, ei minulla olisi kai koskaan tullut olemaan blogia.

Pyydän anteeksi kieliopillisia virheitäni ja lausehirviöitäni sekä kappalejakojani yms. Toivottavasti ne petraantuu tässä matkan varrella, ainakin ne jotka johtuu alkukömpelyydestäni käyttää tätä blogisovellusta.

Ps. Aloitin blogini ensin toisaalla eikä kyseinen paikka tuntunut sopivalle, joten nyt siis siirtelen ensin tänne vanhat kirjoitukseni ja yritän aloittaa uusin ajatuksin täällä.