Pakoton pakkoaloitus

Pakoton pakkoaloitus

Kirjoitettu 6. Tammikuu, 2011 

Aikomuksenani on ollut jo pitkään aloittaa blogin kirjoittelu. Olisi ollut mukavaa, jos olisi jotain ajatuksia mielessä, joiden siivittämänä olisi voinut aloittaa blogin kirjoittamisen. Nyt vain on pettymyksekseni todettava, että ”pää on aivan tyhjä”. Olkoon tämä siis päivä, jolloin en tee mitään mitä ei ole pakko tehdä. Ja se mikä on pakko tehdä, teen asenteella, ettei tätäkään ole pakko tehdä.

Olen huomannut viime kuukausien aikana ajautuneeni ”pakko ahdinkoon”, tilaan, jossa lähes hätääntyneen oloisena sinkoilen sinne tänne. Ja mikä typerintä, se ei ole fyysistä sinkoilua sinne tänne, vaan enimmäkseen sisälläni tapahtuvaa sinkoilua. Se on tie ja olemisen tila, joka johtaa uhri oloon ja saa ympärillä olevan maailman, instituutiot, ihmiset, tapahtumat, lähes kaiken näyttämään ja tuntumaan siltä, ettei itsellä ole juurikaan vaikuttamismahdollisuuksia oman elämän suuntaan ja laatuun.
Sitä alkaa myös käyttäytyä sen mukaan pikku hiljaa, itseltään huomaamatta, kunnes voi todeta olevansa ”uhrikuopassaan”.
Luulisi, että siellä olisi turvallinen olo, pienessä omassa pesässä, suojassa muilta?
Vaan ei, käy aivan päinvastoin. Silloin ei ole tilaa astua tarvittaessa takavasemmalle, eikä tilaa ottaa askelta edes eteenpäin.
Silloin ei voi kuin puolustautua kuin haavoittunut eläin.
Ei, ei sinne kuoppaan kannata jäädä makoilemaan, vaikka se houkuttelisi ja antaisi itsestään niin suloisen turvaa tuovan kuvan.
Niin olen itselleni uskotellut, noustakseni sieltä pois ennenkuin se alkaa tuntua liian turvalliselta.

Pakko, mikä on pakko?
Väitetään, ettei ole pakko kuin syntyä ja kuolla.
No, totta sekin.
Väitetään jopa, ettei ole edes pakko syntyä tai kuolla, vaan nekin ovat ihmisielun suuren elämänsuunnitelman valintoja jostain suuremmasta perspektiivistä katsottuna.
On pakko syödä elääkseen, on pakko tehdä töitä saadakseen sitä ruokaa.
Silti ei ole pakko, voihan sitä katsoa mitä tapahtuu, jos niin ei tee.

Jokaisen kai pitänee löytää oma ”pakkorajansa” ja miettiä mikä on pakkoa ja mikä omaa valintaa.
Kyllä se silti niin on, että jotain asioita on vain pakko tehdä ja niin kuulukin olla.
Olkoon pakko sitten itse luotu tai toisten luoma, on se selkäranka ja ryhti elämässä.
Pakko voi olla myös ystävä ja lempeä ohjaaja silloin kun itsellä ei tunnu olevan selkärankaa ja sisäistä voimaa.
Deadline on ainakin minun, haahuilijan siunattu pakkoni.
Loppiainen oli pakkoni, viimeinen aikarajani, jonka loin itse itselleni, aloittaakseni blogin vaikkei minulla ole mitään johdonmukaista, järkevää tai edes kiinnostavaa ajatusta päässäni.
Sitä päivää jos olisin odotellut aloittaakseni blogin, ei minulla olisi kai koskaan tullut olemaan blogia.

Pyydän anteeksi kieliopillisia virheitäni ja lausehirviöitäni sekä kappalejakojani yms. Toivottavasti ne petraantuu tässä matkan varrella, ainakin ne jotka johtuu alkukömpelyydestäni käyttää tätä blogisovellusta.

Ps. Aloitin blogini ensin toisaalla eikä kyseinen paikka tuntunut sopivalle, joten nyt siis siirtelen ensin tänne vanhat kirjoitukseni ja yritän aloittaa uusin ajatuksin täällä.