Kirjoitettu 8. Tammikuu, 2011
Minulla on yksi pahe (muiden joukossa), jonka olen säilyttänyt toistaiseksi tarkoituksella. Liika muutos kerralla on likaa, sen vuoro tulee sitten joskus, seuraavaksi. Istuin siis aamulla perinteisellä aamusavukkeellani takapihalla. Tavanomaisesti se tapahtuu kahviveden jo poristessa hellalla ja ‘yönuttu’ ja villasukat vielä ylle puettuina. Useimmiten herään ensimmäisenä tästä perheestä ja kotona vallitsee vielä lähes rikkumaton oma rauha ja hiljaisuus. Ulkona, pihoillakaan, ei vielä juuri näy liikettä. Kuuluu ääniä, joita ei kuule päivällä päällimmäisenä, vaan niitä pitäisi silloin erikseen asettua kuuntelemaan. Näin talvella voi kuulla miten pehmeä lumi tipahtaa puun oksalta maahan. Siinä on hienovarainen ääni, jota ei voi kuvailla sanoin, kuin ehkä latteasti: “hiiiips”. Kuulee kauempaakin satunnaisen linnun liverryksen. Huomaan hiiren polun naapurin aidan alta kiemurtelevan meidän puolelle. Vedän vaarallisen, kehoani myrkyttävän savun hitaasti keuhkoihini, katselen ja kuuntelen ja voin tuntea olevani täysin ‘yksin’ maailmassa ja yhtä luonnon kanssa. Lähiöharha, jonka voi kokea aamun ja illan hiljaisina hetkinä.
Olen kärsinyt vuosia, voisi sanoa vuosikymmeniä, jonkinlaisesta “vastoinkäymispaniikista”. Nyt ensimmäisten savukiehkuroiden piirtyessä aamuiseen maisemaan, pöllähti ensimmäistä kertaa tuo nimi mieleeni tuolle “tapahtumalle” minussa. Se tapahtuu minussa tietynlaisten vastoinkäymisten rusahtaessa, kaiken muun kiireen keskellä, arkeni natisevien rattaiden kapulaksi. Niin, nyt on taas ehtinyt kertyä näitä kapuloita rattaisiin oikein nippukaupalla ja olen jo ehtinyt saavuttaa tavanomaisen paniikkitilani muutamaan otteeseen. En tiedä mitä tällä kertaa olen tehnyt toisin vai olenko salaa itseltäni tehnyt jonkinlainen sisäisen asennmuutoksen vai mitä on tapahtunut. Vaikka olen saavuttanut taas sen paniikkitilani, kuten tapani on ollut, se ei ole jäänyt päälle. Olen jo parina päivänä tipahtanut sen otteesta pois muutaman tunnin kirvelevän kärvistelyn jälkeen. Jokin minussa haluaa myös pitää siitä kiinni. Tai on ainakin tähän asti halunnut.
Vastoinkäymispaniikkini syntyy, kun elän haavoittuvaa elämääni ja jokin järkyttää niitä rakenteita, jotka ovat sen kantavia voimia kulloisellakin hetkellä. Minun elämäni peruspilareita, jotka tuovat turvallisuutta ja antavat peruspohjaa mistä punnertaa, ovat koti, perhe, läheiset ja toimeentulo tai edes jonkinlainen tieto sen mahdollisesta jatkuvuudesta. Itseasiassa toimeentulo on hirmu tärkeä myös psyykkiselle ja henkisellekin turvallisuuden tunteelle. Sen lisäksi tietysti, että se on elinehto tässä yhteiskunnassa. Sen järkkyminen järkyttää myös koko muun “rakennelman” pysyvyyden ja jatkuvuuden mahdollisuuksien tunnetta ja kokemusta. Täysin konkreettisesti sekä sisäisenä tunteena. Silloin kun toimentulo järkkyy, järkkyy myös kodin ja perheen olemassaolo, jatkuvuus ja ehjyys. Koti, sekin on sidottu osaltaan rahaan. Fyysisesti lähes kokonaan. Henkinen/psyykkinen koti luodaankin sitten jo ihan eri aineksin. Yksi (vaikkei ainut) edellytys sillekin on myös kodin fyysinen olemassaolo. Ihmisetkin tarvitsevat kaikkea elääkseen, johon tarvitaan rahaa. Raha on uskomattoman monessa mukana, niin ettei sitä ja sen osallisuutta edes ymmärrä ennenkuin rahantulo on jotenkin vaakalaudalla. Lähes jokainen liikkeeni ja askeleeni on _myös_laskennallisesti teoreettisesti laskettavissa euroina ja sentteinä. Nykyään (lähes) kaikki ulkoinen “liikehdintä” maksaa jollain tavalla.
En ole viime vuosina ollut Hannu-Hanhi ja vastoinkäymisten ryppäitä on tullut turhan tiuhaan tahtiin järkyttämään perusturvallisuutta. Viimeisin episodi lähti liikkeelle ensin pienemmistä vastoinkäymisistä ja sitten hiukan suuremmista ja sain kohta todeta olevani vastoinkäymistenpaniikki-tilassani. Nyt tänään, tänä aamuna näen paremmin niitä rakenteita, joita tapahtuu siinä hetkessä, kun olen siihen uppoamassa. Jonkin aikaa sitten lemmikki sairastui ja tuli yllättävä suurehko eläinlääkäri lasku. Eräs perheenjäsenistämme unohti joulukiireissään kaksi hammaslääkäri aikaansa ja postissa saapui “sakkomaksut” niistä. Niin ja joulu, vieläkään en osaa sen menoja mitoittaa niin pieniksi, etteikö se jotenkin aina järkyttäisi taloutta. Ja monia muita ylimääräisiä ja yllättäviä ja vähemmän yllättäviä menoja kasaantui, niitä nyt tässä sen enempää erittelemättä. Viimeisin niitti taisi olla kuitenkin auton katsastus.
Ojensin ryhdikkäälle uniformupukuiselle katsastusmiehelle autoni avaimen ja jo valmiiksi lannistuneena olin varma, viimeaikaisista vastonkäymisistä johtuen, (olkapäät painuneina kasaan) että jotain vikaa tuosta kirotusta autosta varmasti löytyy, vaikka siihen oli juuri muutama kuukausi sitten tehty mittavia remonttejakin. Hieman häpeillen kerroin, ettei auton kaukolukitus toimi, paristot varmaan loppu ja ovi pitää avata avaimella ovesta. Katsastusmies rukaili avainta etuoveen ja se ei tuntunut aukeavan. No tiedän, olen sen itsekin huomannut ja avaankin ovet aina takaluukun lukosta. En vain nyt tullut sanoneeksi sitä. Piti siis vielä “nöyrtyä” selittämään: “Se pitääkin avata takaluukun lukosta.” Vielä mies hymyili ja totesi: “Pääasia, että jostain aukeaa.” Siinä hän sitten kaasutteli yms. ulkona ja oli siirtymässä seuraavaksi sisälle halliin. Hallin oven edessä roikkui naru, niinkuin sairaaloissakin aikanaan ainakin roikkui, josta on helppo avata ovi koskematta ovenkahvaan. Häpeänkauhun sekainen tunne alkoi nousta sisälläni samalla kun autoni katsastusmiehen ohjastamana vain tönötti siinä oven edessä. Niin, sattui pieni vastoinkäyminen tuossa pari kuukautta sitten. Auton kuskinpuoleinen lasi vain yhtäkkiä tipahti oven sisään, kun olin poistumassa parkkihallista. Lasi oli vain nostettu ylös, eikä mekanismia ollut korjattu. Sekin oli ollut yksi näistä yllättävistä menoista, jonka kohdalla oli pitänyt joustaa. Vihdoin tuo hallin ovi aukesi, en tiedä miten ja miksi, muttei ainakaan siten, että avatun kuskin ikkunan kautta olisi siitä narusta nykäisty. En tiedä edelleenkään, paineliko katsastusmies niitä ikkunanavaus nappeja siellä ne kauhistuttavat hidastetut minuutit todeten, ettei mekanismi toimi, vai tekikö jotain ihan muuta ja aukesiko hallin ovi luonnollisesti jollain muulla tapaa. Minä näin mielessäni kuitenkin erilaisia tapahtumaversioita, enkä kovin positiivisia.
Tässä vaiheessa olin jo melkoisessa paniikkitilassa. En tarkalleen vieläkään, näin jälkikäteenkään ajateltuna ymmärrä, miksi tuolla tavalla panikoiduin ja miksi tilanteeseen liittyy syyllisyyden ja häpeän tunteita ja miksi joudun tilaan, jossa olen kuin uhattu haavoittunut eläin. Tunnen olevani myös rikkollinen, joka jää millä hetkellä tahansa rikkeestään kiinni. Mikä on tuo rikos? Salaaminen? Minkä salaaminen? En osaa toimia järkevästi, asiallisesti ja johdonmukaisesti. Avoimesti keskustellen. Odotan sitä viimeistä “kuoliniskua” ja paniikki minussa jopa toivoo sen tapahtuvan, että voin luhistua maahan itkien ja potkien, kaiken menettäneenäni ja todeta; “Mitäs minä sanoin, kaikki on mennyttä ja mikään ei onnistu koskaan”. Pakoreittini päästä pois tuosta kiduttavasta tilanteesta. Pois olemassaoloani uhkaavasta tilanteesta. Jokatapauksessa jossain vaiheessa tulee kuulumaan tuo jylisevä ääni, joka langettaa lopullisen tuomion: “Syyllinen, epäonnistunut, mahdollisuudet menettänyt, tuomittu!” Naurettavaa! Samaan aikaan aina jokin minussa toivoo parasta yllättävän vahvana, jopa liian vahvana? Uskon vahvasti myös “ihmeeseen”. (Entä omaan onnistumisen mahdollisuuteen?) Minulla on aina mennyt auto katsastuksesta läpi, en ole koskaan kokenut, miltä tuntuu katsastuksessa hylätty _auto_. Aanailin paniikin ja toivon ristitulessa, että tälläkin kertaa tulee joku pieni huomautus ja sille näennäisesti korjausaikaa kuukausi, mutta auto kuitenkin menee läpi. Mustavalkoista?
Paniikki, äkkiä vain pois täältä. Ajoin auton katsastusaseman pihalle ja katsoin tarkemmin apukuskin penkillä lojuvia papereita. Siinä ei ollut uutta rekisteriotetta, vaan vanha, johon oli niitattu virhekoodiliuska. Kuin sumun läpi muistan miten katsastusmies oli selittänyt: “En tiedä mikä varsinainen vika on, mutta meneppä tämän liuskan kanssa korjaamoon ja he tietävät sen mukaan korjata vian. Tule sitten kuukauden sisällä katsastamaan auto uudelleen korjaamon tositteen kanssa.” Silloinkin vielä siinä tilanteessa sisälläni oli ollut ajatus, että auto on mennyt läpi niinkuin ennenkin ja todellista korjausaikaa on enemmän. Siinä pihalla tajusin. Hylätty. Olin niin lukossa, ettei tullut edes itku. Yritin nauraa epäuskoista kalseaa naurua, muttei sekään tullut. Olin saanut “kuoliniskun” ja toivottomuus valtasi mieleni. Miten yksi satunnaisen kulkijan päätös voikaan suistaa yhden toisen pienen ihmisen elämän totaalisesti raiteiltaan.
Monet kerrat olen kelannut tuon jälkeen tapahtumaa. No, nyt ymmärrän, en ole kelannut oikeastaan tapahtumaa itseään, vaan paniikkilaseilla ja uhatun, väärinkohdellun asemasta, olen purkanut pettymystäni ja jopa vihaani tuota katsastusmiestä ja kirottua autoa kohtaan. Epäoikeudenmukaista elämää kohtaan. Se on tosi kuin vesi, ettei taloutemme tällä hetkellä kestä mitään auton korjauksia. Keskityin siis niihin kaikkiin uhkakuviin ja vielä ylimääräisiin menoihin, joita tuottanee se mahdollisuus, että auto on otettava pois käytöstä ja joskus hamassa tulevaisuudessa kenties otettava käyttöön uudelleen. Sitten kun talous sallii. Miten kummassa voin käydä edes perusruokaostoilla täältä “Jumalan selän takaa?” Miten kuljetan jälkipolvea omiin menoihinsa? Kaiken kukkuraksi monet asiat huomioonottavana ihmisenä tajusin, että ensi syksynä mahdollisesti alkava uudelleenkoulutukseni on nyt myös uhattuna. Mahdollinen koulutuspaikka on toisella suuntaa “Jumalan selän takana” ja sinne pääsemiseen tarvitsen omaa autoani. Tämä tarkoittaa sitä, että oma henkilökohtainen prosessini valmistua uuteen ammattiin ja saada joskus vielä töitä, sekin on uhattuna. Lisäkulut saattavat ehkä taloutemme niin suureen vaaraan, että jopa kotimmekin ja sen pysyvyys on uhattuna. Tätä ajatuskulkua voisi ja voi jatkaa vielä paljon pidemmällekin. Mitä seuraisi siitä ja sen seurauksen seurauksesta. Mielikuvitus on vain rajana. Minun elämäni oli pilattu ja siltä oli viety pohja pois. Yksi katsastusmies voi sen tehdä.
Tumppasin savukkeen. Mitä jos en olisi mennyt vastoinkäymispaniikkiin? Mitä jos olisin avoimen rentona (ilman sitä jotain käsittämätöntä syyllisyyden, häpeän ja uhattuna olemisen tunnetta) ja avoimena jutellut siinä katsastusmiehelle. Kertonut, että olen juuri muutama kuukausi sitten teetättänyt aika mittavat remontit autoon ja on tässä muitakin menoja ollut. Olisin jutellut ja kysellyt miten tässä voisimme ratkaista tilanteen siten, että pystymme pitämään meille niin tärkeän kuljettimen käytössä ja silti emme vaarantaisi kenekään turvallisuutta liikenteessä mahdollisella viallisella menopelillä? Todellinen tilannehan on se, ettei tällä hetkellä ole varaa korjauksiin. Olisin voinut kysellä vaihtoehtoja, miten se käytännössä tapahtuu, jos ei ole jouston varaa. Miten parhaiten tuon asian voisi hoitaa niin, että “oikeus tapahtuu” molemmin puolin.
En tiedä yritänkö uusia tätä kohtaamista uudella tiedustelulla vähän uusin asentein. Ainakin, nämä kaikki muut vastaavat asiat, joita tässä riittämiin on, olen päättänyt hoitaa ihan uudella otteella. En yritä tehdä sitä edes sähköpostitse, mikä minulle on helpointa. (jos sellaiseen on mahdollisuus) Ei, minä soitan tai menen jopa paikan päälle. Rauhoitan ensin sisälläni uinuvan paniikkitilan, sillä todellisuudessahan minun elämäni ei ole uhattuna. Ei siinä määrin, miten tunnen sen olevan. Muuoksia, niitä voi tulla, suuntaan taikka toiseen, mutta sitä elämä on, jatkuvaa muutosta. Totta sekin on, että pienen ihmisen elämä voi järkkyä ja suistua raiteiltaan ja johtaa lumipalloefektiin tai syöksykierteeseen kohti tuhoa, jostain pienestä ulkoapäin tulevasta toisen tahon päätöksestä. Monen perheen, kodin taikka yksineläjänkin perusturvallisuus on hyvin haavoittuva. Yllättävän usein saattaa olla kuitenkin niin, ettei tämä toinen taho ja nyt tässä yksittäisessä esimerkki tapauksessa katsastusmies, hän todellakaan ei voinut tietää tekevänsä missään määrin minun ja perheeni perusturvallisuuttani horjuttavia päätöksiä. Hän tarkisti auton. Se on hänen työtään. Minä menin katsastukseen koko elämäni perusturvallisuus mukanani ja uhattuna.
